This morning was good... then I got up. -Evan, Freaky Friday

Hyvä sitaatti, jokseenkin osuvakin. Aamut on hyviä niin kauan, kun saa maata sängyn pohjalla ja tuntea pehmeä, lämmin, elävä koira jalkopäässä, painautuneena jalkoja vasten.
Mutta sitten pitää nousta ylös ja kohdata maailma.

Olen nyt ollut töistä poissa enemmän kuin olis saanut. Paha minä. Tulee huono omatunto, mutta kun ei pysty! Mä en yksinkertaisesti pysty kävelemään sinne ja istumaan koneelle ja olemaan niinkun muutkin. Viime viikolla olin kolmena päivänä töissä. Ja sitten iski sellainen ylitsepääsemätön ahdistus, ettei tehnyt mieli tehdä mitään.

Lääkäri kirjoitti masennuslääkkeitä, vaikka väittikin että ne on unilääkkeitä. Ihan kiva, nyt ahdistaa kahta kauheammin, eikä mistään tekemisestä saa oikein kiinni. Väsyttää pitkin päivää ja ajatukset on tahmeita ja sameita. Kamalaa.
Tänään on terkkariaika, se haluaa tietää, olinko tänään töissä.

Eilen oli kauneimmat joululaulut, olin siellä. Kävelin valkoiseen kivikirkkoon keskustaan ja kiipesin urkuparvelle. Urkuparvi on täällä ollut aina mun mielestä turvallisin paikka kirkossa.
Vieressä istui kyllä ihmisiä, ihan vieraita ihmisiä, ja koko kirkko oli survottu täyteen väkeä. Ajattelin ensin, että en laula, kun olen vähän kipeä, mutta se päätös piti sitten... ensimmäisen laulun ensimmäisen säkeistön kolme ekaa sanaa. Kirkossa on hyvä laulaa. Ja olla muutenkin, jotenkin turvallista, vaikken mä erityisen uskovainen ihminen olekaan. Tapakristitty.
Huomasin, että uusi hiustyyli taisi olla virhe. Edessä istui pieni punatukkainen prinsessa, joka vilkuili mua koko ajan ja flirttaili minkä ikinä ehti. Ja pudotteli kolehtirahojaan, joita mä sille nostelin.

Metsässä, meidän lenkkipolun varrella, on suuri kaatunut puu. Sen juuret on nousseet pystyyn ja muodostaneet pienen pesän sinne rungon alle. Voiskohan sinne ryömiä talviunille? Koiran vois päästää aamuisin juoksemaan metsään ja nähdä sen turkista, onko lumi sulanut, onko tullut kevät. Joko voisi tulla pois pesästä pelkäämättä muita ihmisiä.

Mä olen kulkenut sumussa jo monta viikkoa. Aamulla ylös, koira pikapissatukselle, töihin, kotiin, koira ulos, jotakin ruokaa ja... illalla nukkumaan. Ja sitten tulee pyörittyä sängyssä, kun ei saa nukahdettua. Eikä edes tiedä, mikä vaivaa.

Jotenkin vaan on mennyt ilo koko elämästä taas. Se alkaa jo aamulla, kun muistaa, että pitää mennä töihin. Bussi on joka kerta täynnä ihmisiä (lähinnä koululaisia ja opiskelijoita, jotka täyttävät bussin niin ettei sekaan mahdu), ja jostain syystä ihmispaljous ahdistaa nykyään. Ne (siis muut ihmiset) tunkeutuvat mun reviirilleni, ja mä olen tarkka omasta tilastani.
Töissä ei ole mitään ihmeellistä, vaikkakin olis kivempi olla selkä seinää vasten, eli ei näin, että joku voi kävellä mun selän takaa. Jostain syystä sekin ahdistaa välillä ihan käsittämättömän paljon.
Töiden jälkeen toiseen bussiin, mutta neljän aikaan bussit on onneksi suhteellisen tyhjiä, eli ei pidä pelätä mieletöntä ruuhkaa bussissa.

Töitten jälkeen on aina mieletön väsymys, mutta onneksi ei pidä lähteä samantien koiran kanssa ulos. Se pärjää hyvin tunnin verran, että saan kerättyä voimia kaikessa rauhassa. Se tunti maataan koiran kanssa sohvalla ja yritetään nauttia siitä hetkestä, kun voi olla ihan rauhassa ja yksin omien ajatusten kanssa. (Jostain syystä koira ei häiritse sitä ollenkaan niin paljon, kuin ihmiset.)

Parina päivänä viikossa pitää syödä kotona jotain, laittaa eväät koiralle ja juosta kieli vyön alla kaverille, jonka kyydillä päästään treeneihin. Silloin jää omien ajatusten kanssa oleminen vähemmälle, ja se tietää myös lähes poikkeuksetta päänsärkyä illalla, kun on ensin töissä ja sitten treeneissä muiden ihmisten kanssa ja pitää yrittää olla sosiaalinen.

Iltaisin kaipaan monesti jotain ihmistä, joka ottais viereen ja halais. Antais mun olla sellanen kun mä olen, eikä vaatis muuttumaan miksikään. Joku joka ymmärtäis mun juttuja edes vähän, vetäytymistä ja yksinoloa, pitkiä retkiä pihalle ja mieletöntä hellyydenkipeyttä.
Istuin eilen suihkussa varmaan tunnin. Eikä suihku ollut edes päällä. Vähän alkaa jo huolestuttaa, mitä jos jotain tapahtuu? Kukaan ei tiedä, mikä mulla on...

Olet mato!

Mato matala on monien inhoama, mutta hyödyllinen otus!
Limaisen, luotaantyöntävän kuoren alta paljastuu ekosysteemille tärkeä osanen, jota halveksutaan aivan turhaan. Puutarha, jossa matoja vaeltaa, on onnellisempi kuin madoton!

Älä siis sinäkään masennu, vaikka omaperäisiä ideoitasi ei aina otettaisi avosylin vastaan. Sinuun täytyy tottua, eikä se ole kaikille helppoa! Madon kanssa kaveriksi tultuaan saa kokea kestävää ystävyyttä, sillä mato arvostaa kaveriaan; se saattaa kuitenkin jännittää sosiaalisia tilanteita ja kaivautua vaikka maan alle piiloon.

Tein siis testin, Helmin "Mikä ötökkä olet?"- testin, ja olen ilmeisesti mato. Vaikka määritelmä 'mato' ei olekaan kamalan mieltäylentävä, on se kuitenkin harvinaisen paikkansapitävä.

 

Sisko sai oman asunnon ja pääsi tiistaina muuttamaan omilleen. Kummatkin ollaan tosi onnellisia siitä, että mun luona asuminen loppui. Se oli oikeesti tosi rankkaa molemmille, ja vissiin aika rankkaa koirillekin.
Ehdin just tuulettaa, että saan olla yksinäni, pitää huolen omista asioistani ja tehdä asiat niinkuin mua kiinnostaa. Vaan vielä mitä.

Olin perjantaina lastenvahtina vaihteeksi. Pääsin lähtemään töistä jo yhdeltä, eli ehdin hyvin käyttää koiran lenkillä, ennen kuin piti lähteä puoli viideksi tekemään lapsille ruokaa. Ruoan jälkeen lapset päättivät haluta leikkimään Poliisia ja rosvoa metsään, eli piti hakea "poliisikoira" meiltä. (Hukka ei ole ikinä poliisikoiraa nähnytkään, edes kuvissa, se on hakukoira.) Jätin lapset alaovelle odottamaan ja kipaisin ylös hakemaan koiran, namit ja treeniliivini, kun tajuan että 'rakas' isoveljeni venailee mun oven takana valtavan rinkan kanssa. "Mä tulin kattomaan, että ooksä kotona." Joo no, en ollut kotona, niin että mitä helvettiä se siinä vielä kyttäs?! Mä satun myös tietämään, että se on hakannut ja potkinut ovea ja saanut koiran hermostumaan, että kiitti ihan hemmetisti taas.
Päästin sen kuitenkin sisälle ja käskin pilkkoa koiralle namit sillä aikaa kun ite vedin sille kamat päälle ja etin liivini + muut treenikamat. Veli päätti haluta toisen rinkan multa, ja jäi vaihtamaan kamojaan sinne, kun mä häivyin koira kintereilläni. Mä suorastaan pakenin omasta kodistani.

Veli ilmoitti vielä tulevansa illalla käymään uudestaan (mä olin sanonut sille, että mun häkkikomeron avain on siskolla, kun se haki sieltä omia tavaroitaan), ja että tulen kotiin vasta niin myöhään, että alaovi on mennyt jo kiinni. "No ei se mitään, mä tulen vähän ennen sitä odottamaan." Alaovi menee kiinni kasilta ja mä pääsin lasten luota yhdeksältä. Ei oo kauheen kiva selitellä naapureille, miksi joku kyttää mun oven takana, aivan oikein, vanhalta viinalta haisten!
Sitten se keksi aivan loistosuunnitelman illalla, kun kiukusta kiehuen päästin sen sisälle. "Jos mä jäisin tänne tiistaihin asti? Mä maksan sulle sitten." Joo maksaa ihan varmasti... Keep dreaming!
Mutta koska mä pelkään sitä kuitenkin sen verran, etten viitti sitä suututtaa, annoin sille luvan punkata sohvalla perjantaista tiistaihin, millon se aikoi lähteä Evolle vaeltamaan. Luultavasti se polttaa siellä jonkun kämpän tai vetää pillereitä ja viinaa sekasin ja on ihan tuubassa ja pönttö sekasin, kunnes joku löytää sen ja toimittaa vaihteeksi suljetulle. Ja sitten se on mun syytäni, että se on siellä, kun mä päästin sen lähtemään. Jes. Miksi, oi miksi, ihmisellä pitää olla veli?

Lauantaina kävin treenaamassa koiran, häivyin kaupunkiin, tulin sieltä äkkiä takasin, otin koiran ja lähdin porukoille ja siskon uutta kotia katsomassa. Sunnuntaina ei sitten ollut justiinkaan tekemistä, joten vietin taas päivän treenaten koiraa ja hengaten mahd. vähän kotona, mutta kuitenkin yrittäen saada sen näyttämään mun normaalilta toiminnalta, ettei veli tajua sitä ja hermostu.

Jätin tarkoituksella kertomatta veljelle, että sain palkan lastenhoidosta jo sillon samantien (väitin että saan vasta vika päivä), kun tiesin että se joko pummaa sen multa puoliksi uhkailemalla tai källii sen muuten vaan. Pidin siis suuni kiinni ja rahat visusti farkun taskussa. Kunnes sitten erehdyin jättämään farkut yöksi olkkarin nojatuoliin, kun menin nukkumaan. Ja ylläriylläri, kun yritin työmatkalla käydä hakemassa evästä töihin, huomasin rahojen hävinneen. Oli tosi kiva selitellä kassalla, että mulla piti olla täällä seteli ja kasa kolikoita, nyt on enää kuitti ja kahdeksankymmentäviisi senttiä. Sain siis eväikseni jopa kaksi suklaapatukkaa. Se jätkä on niin vainaa, kun mä pääsen kotiin!

Olipa ihanaa käydä vaihteeksi juttelemassa jonkun kanssa, joka oikeesti tuntuu välittävän siitä, mitä mä sanon. Tai edes kuuntelevan! Olkoonkin, että se oli terveydenhoitaja, ja sille piti varata aika, mutta silti. Sai sanoa viimeinkin ääneen, että masentaa ja ahdistaa ja pelottaa eikä mikään tunnu onnistuvan.
Edelleen ahdistaa, masentaa ja pelottaa, mutta nyt sen tietää joku muukin, eikä mun tarvi enää kantaa kaikkea vaan itsekseni. Sen tietää joku, joka voi tarpeen vaatiessa tehdä jotakin.

Ensi viikolla lääkäriaika samassa paikassa. En tiedä yhtään, mitä se lääkäri aikoo mulle sanoa tai tehdä. Mä pelkään lääkäreitä. Sairaanhoitajiakin mä vähän pelkään (edellinen piikitti mua, ja sitä edellinen ei osannut sanoa juuta eikä jaata). Mutta terveydenhoitajat on kivoja. Ja ensi viikolla on myös uusi aika terveydenhoitajalle.

Tänä iltana pitäis vielä jaksaa treenata ja miettiä juttuja, mutten ole varma, olenko riittävän kuosissa sosiaaliseen elämään vielä tänään. Jostain syystä tosin on helpompi olla treeneissä, syrjässä ja vähän epäsosiaalisenakin, kuin kotona sen yhden kanssa. Ehkä kukaan ei odota multa treeneissä mitään, ja kotona pitäis koko ajan olla jotain, joku, tehdä tai sanoa jotain, mitä en osaa/voi/pysty/kykene.

Mieluummin hautautuisin peiton alle tai menisin pitkälle kävelylle metsään.

Vielä hetki sitten olin valmis takomaan jonkun tuhannen päreiksi, mutta nyt mielessä enää jäytää mustasti. En jaksa enää raivostua, suuttua ja huutaa. Ei siitä ole mitään apua kuitenkaan.

Olen vaan niin hemmetin nälkäinen, eikä kaapissa ole ruokaa. Mitään ruokaa. Yhtään. Ja rahaa saan luultavasti joskus tällä viikolla. Ehkä alkuviikosta. Tai sitten menee loppuviikkoon. Jos on oikein kiireistä, voin joutua odottamaan ensi viikkoon. En ole ihan varma, mitä tässä pitäisi tehdä. En oikein jaksa enää.

 

Yleensä kun on yleisesti pettynyt ja tuskastunut olo, kunnon lenkki auttaa asiaa. Pitkä rauhallinen kävely rauhoittaa mieltä ja asettaa asiat taas oikeisiin mittasuhteisiin. Tässä asiassa mittasuhteet tosin on suhteellisen valtavat, koska kyse on mun terveydestä. Mun fysiikka ei kestä monen päivän paastoa, se on tutkittu ja lääkärin todistama asia.

Asia jäytää mielessä vieläkin, vaikka otin koiran hihnaan ja lähdin kävelylle. Kävelin tallin pihan poikki, tarhojen välistä vievää mutaista kärrypolkua peltojen halki. Annoin pentukoiran haistella maata, tongin lantakökkäreet sen kapeasta suusta ja heittelin patukkaa sen haettavaksi. Rapsutin laiduntavia kimoja ja tutustutin koiran korkeisiin hevosiin.

Jotenkin metsällä, koirilla ja hevosilla on samanlainen rauhoittava ja tyynnyttävä vaikutus. Parasta on tietenkin, jos menee metsälenkille koiran kanssa, päästää sen irti juoksemaan ja istahtaa vaikka kannonnokkaan ottamaan vastaan koiran tuomia aarteita. Tai kun nousee hevosen paljaaseen selkään ja ohjaa sen tutulle metsäreitille, tekee monen tunnin retken. Mieli on aina paljon parempi, kun tulee takaisin ja hoitaa kaverin levähtämään.

Harmi kun ei ole ollut mahdollisuutta ottaa sekä koiraa että hevosta ja mennä lenkille. Eikä edes mennä hevosella lenkille liian pitkään aikaan.