Olipa ihanaa käydä vaihteeksi juttelemassa jonkun kanssa, joka oikeesti tuntuu välittävän siitä, mitä mä sanon. Tai edes kuuntelevan! Olkoonkin, että se oli terveydenhoitaja, ja sille piti varata aika, mutta silti. Sai sanoa viimeinkin ääneen, että masentaa ja ahdistaa ja pelottaa eikä mikään tunnu onnistuvan.
Edelleen ahdistaa, masentaa ja pelottaa, mutta nyt sen tietää joku muukin, eikä mun tarvi enää kantaa kaikkea vaan itsekseni. Sen tietää joku, joka voi tarpeen vaatiessa tehdä jotakin.

Ensi viikolla lääkäriaika samassa paikassa. En tiedä yhtään, mitä se lääkäri aikoo mulle sanoa tai tehdä. Mä pelkään lääkäreitä. Sairaanhoitajiakin mä vähän pelkään (edellinen piikitti mua, ja sitä edellinen ei osannut sanoa juuta eikä jaata). Mutta terveydenhoitajat on kivoja. Ja ensi viikolla on myös uusi aika terveydenhoitajalle.

Tänä iltana pitäis vielä jaksaa treenata ja miettiä juttuja, mutten ole varma, olenko riittävän kuosissa sosiaaliseen elämään vielä tänään. Jostain syystä tosin on helpompi olla treeneissä, syrjässä ja vähän epäsosiaalisenakin, kuin kotona sen yhden kanssa. Ehkä kukaan ei odota multa treeneissä mitään, ja kotona pitäis koko ajan olla jotain, joku, tehdä tai sanoa jotain, mitä en osaa/voi/pysty/kykene.

Mieluummin hautautuisin peiton alle tai menisin pitkälle kävelylle metsään.