Mä olen kulkenut sumussa jo monta viikkoa. Aamulla ylös, koira pikapissatukselle, töihin, kotiin, koira ulos, jotakin ruokaa ja... illalla nukkumaan. Ja sitten tulee pyörittyä sängyssä, kun ei saa nukahdettua. Eikä edes tiedä, mikä vaivaa.

Jotenkin vaan on mennyt ilo koko elämästä taas. Se alkaa jo aamulla, kun muistaa, että pitää mennä töihin. Bussi on joka kerta täynnä ihmisiä (lähinnä koululaisia ja opiskelijoita, jotka täyttävät bussin niin ettei sekaan mahdu), ja jostain syystä ihmispaljous ahdistaa nykyään. Ne (siis muut ihmiset) tunkeutuvat mun reviirilleni, ja mä olen tarkka omasta tilastani.
Töissä ei ole mitään ihmeellistä, vaikkakin olis kivempi olla selkä seinää vasten, eli ei näin, että joku voi kävellä mun selän takaa. Jostain syystä sekin ahdistaa välillä ihan käsittämättömän paljon.
Töiden jälkeen toiseen bussiin, mutta neljän aikaan bussit on onneksi suhteellisen tyhjiä, eli ei pidä pelätä mieletöntä ruuhkaa bussissa.

Töitten jälkeen on aina mieletön väsymys, mutta onneksi ei pidä lähteä samantien koiran kanssa ulos. Se pärjää hyvin tunnin verran, että saan kerättyä voimia kaikessa rauhassa. Se tunti maataan koiran kanssa sohvalla ja yritetään nauttia siitä hetkestä, kun voi olla ihan rauhassa ja yksin omien ajatusten kanssa. (Jostain syystä koira ei häiritse sitä ollenkaan niin paljon, kuin ihmiset.)

Parina päivänä viikossa pitää syödä kotona jotain, laittaa eväät koiralle ja juosta kieli vyön alla kaverille, jonka kyydillä päästään treeneihin. Silloin jää omien ajatusten kanssa oleminen vähemmälle, ja se tietää myös lähes poikkeuksetta päänsärkyä illalla, kun on ensin töissä ja sitten treeneissä muiden ihmisten kanssa ja pitää yrittää olla sosiaalinen.

Iltaisin kaipaan monesti jotain ihmistä, joka ottais viereen ja halais. Antais mun olla sellanen kun mä olen, eikä vaatis muuttumaan miksikään. Joku joka ymmärtäis mun juttuja edes vähän, vetäytymistä ja yksinoloa, pitkiä retkiä pihalle ja mieletöntä hellyydenkipeyttä.
Istuin eilen suihkussa varmaan tunnin. Eikä suihku ollut edes päällä. Vähän alkaa jo huolestuttaa, mitä jos jotain tapahtuu? Kukaan ei tiedä, mikä mulla on...