This morning was good... then I got up. -Evan, Freaky Friday

Hyvä sitaatti, jokseenkin osuvakin. Aamut on hyviä niin kauan, kun saa maata sängyn pohjalla ja tuntea pehmeä, lämmin, elävä koira jalkopäässä, painautuneena jalkoja vasten.
Mutta sitten pitää nousta ylös ja kohdata maailma.

Olen nyt ollut töistä poissa enemmän kuin olis saanut. Paha minä. Tulee huono omatunto, mutta kun ei pysty! Mä en yksinkertaisesti pysty kävelemään sinne ja istumaan koneelle ja olemaan niinkun muutkin. Viime viikolla olin kolmena päivänä töissä. Ja sitten iski sellainen ylitsepääsemätön ahdistus, ettei tehnyt mieli tehdä mitään.

Lääkäri kirjoitti masennuslääkkeitä, vaikka väittikin että ne on unilääkkeitä. Ihan kiva, nyt ahdistaa kahta kauheammin, eikä mistään tekemisestä saa oikein kiinni. Väsyttää pitkin päivää ja ajatukset on tahmeita ja sameita. Kamalaa.
Tänään on terkkariaika, se haluaa tietää, olinko tänään töissä.

Eilen oli kauneimmat joululaulut, olin siellä. Kävelin valkoiseen kivikirkkoon keskustaan ja kiipesin urkuparvelle. Urkuparvi on täällä ollut aina mun mielestä turvallisin paikka kirkossa.
Vieressä istui kyllä ihmisiä, ihan vieraita ihmisiä, ja koko kirkko oli survottu täyteen väkeä. Ajattelin ensin, että en laula, kun olen vähän kipeä, mutta se päätös piti sitten... ensimmäisen laulun ensimmäisen säkeistön kolme ekaa sanaa. Kirkossa on hyvä laulaa. Ja olla muutenkin, jotenkin turvallista, vaikken mä erityisen uskovainen ihminen olekaan. Tapakristitty.
Huomasin, että uusi hiustyyli taisi olla virhe. Edessä istui pieni punatukkainen prinsessa, joka vilkuili mua koko ajan ja flirttaili minkä ikinä ehti. Ja pudotteli kolehtirahojaan, joita mä sille nostelin.

Metsässä, meidän lenkkipolun varrella, on suuri kaatunut puu. Sen juuret on nousseet pystyyn ja muodostaneet pienen pesän sinne rungon alle. Voiskohan sinne ryömiä talviunille? Koiran vois päästää aamuisin juoksemaan metsään ja nähdä sen turkista, onko lumi sulanut, onko tullut kevät. Joko voisi tulla pois pesästä pelkäämättä muita ihmisiä.