Vielä hetki sitten olin valmis takomaan jonkun tuhannen päreiksi, mutta nyt mielessä enää jäytää mustasti. En jaksa enää raivostua, suuttua ja huutaa. Ei siitä ole mitään apua kuitenkaan.

Olen vaan niin hemmetin nälkäinen, eikä kaapissa ole ruokaa. Mitään ruokaa. Yhtään. Ja rahaa saan luultavasti joskus tällä viikolla. Ehkä alkuviikosta. Tai sitten menee loppuviikkoon. Jos on oikein kiireistä, voin joutua odottamaan ensi viikkoon. En ole ihan varma, mitä tässä pitäisi tehdä. En oikein jaksa enää.

Yleensä kun on yleisesti pettynyt ja tuskastunut olo, kunnon lenkki auttaa asiaa. Pitkä rauhallinen kävely rauhoittaa mieltä ja asettaa asiat taas oikeisiin mittasuhteisiin. Tässä asiassa mittasuhteet tosin on suhteellisen valtavat, koska kyse on mun terveydestä. Mun fysiikka ei kestä monen päivän paastoa, se on tutkittu ja lääkärin todistama asia.

Asia jäytää mielessä vieläkin, vaikka otin koiran hihnaan ja lähdin kävelylle. Kävelin tallin pihan poikki, tarhojen välistä vievää mutaista kärrypolkua peltojen halki. Annoin pentukoiran haistella maata, tongin lantakökkäreet sen kapeasta suusta ja heittelin patukkaa sen haettavaksi. Rapsutin laiduntavia kimoja ja tutustutin koiran korkeisiin hevosiin.

Jotenkin metsällä, koirilla ja hevosilla on samanlainen rauhoittava ja tyynnyttävä vaikutus. Parasta on tietenkin, jos menee metsälenkille koiran kanssa, päästää sen irti juoksemaan ja istahtaa vaikka kannonnokkaan ottamaan vastaan koiran tuomia aarteita. Tai kun nousee hevosen paljaaseen selkään ja ohjaa sen tutulle metsäreitille, tekee monen tunnin retken. Mieli on aina paljon parempi, kun tulee takaisin ja hoitaa kaverin levähtämään.

Harmi kun ei ole ollut mahdollisuutta ottaa sekä koiraa että hevosta ja mennä lenkille. Eikä edes mennä hevosella lenkille liian pitkään aikaan.